// kertomus kehdosta //



Jotkut ehkä muistavat kuinka viime talvena metsästin tanskalaista Leander-kehtoa kissojen ja koirien kera. Ihanuus seisoi ensin olohuoneen nurkassa ihasteltavana, ja sitten makuuhuoneessa melkein puoli vuotta ennen käyttöönottoa. Kaunis katsella, mutta miten mahtaa olla käytännöllisyyden kanssa? Tässä rehellinen mielipiteeni.

Kehto on vastasyntyneelle täydellinen pesä. Meillä Aava nukkui omassa sängyssä aivan ensimmäisestä yöstä lähtien. Kehto uudinverhoineen on suojaisa pesä, jossa pieni tuntee olonsa turvalliseksi. Riippuvaa sänkyä on helppo tuudittaa ja vatsavaivoja poteva vauva nukahti siihen ehkä helpommin kuin kiinteään pinnasänkyyn. Säädettävät hihnat mahdollistavat pääpuolen nostamisen hieman ylemmäs. Sekin saattaa kuulemma auttaa mahaongelmaista nukkumaan. Arvostin myös koko sängyn ympäri yltävää verhoa, joka piti kesällä hyttyset loitolla, kun nukuimme ikkunat auki.

Sitten ne huonot puolet, jotka ilmenivät vauvan kasvettua. Kehdon painoraja on 12 kg ja ymmärrän miksi. Isompi vauva nimittäin valuu kiinni laitaan tai jalkopäähän. Aavaa tämä ei tunnu haittaavan, mutta äidin esteettistä silmää kyllä. Lisäksi keinuttaminen on vaikeaa, jos epätasapainoinen sänky osuu johonkin kolmijalan vaarnoista. Toinen juttu on nukahtamaisillaan olevan vauvan sujauttaminen heiluvaan sänkyyn. Ei ole helppoa ei. Kehto heilahtaa vauvan painosta ja ainakin minusta tuntuu siltä, että tuolloin Aava luulee putoavansa ja säpsähtää. Nuku siinä sitten... Pienellä vauvalla näitä ongelmia ei ollut. Eikä vastasyntynyt myöskään yrittänyt tarrata kiinni kiinnitysköysiin sängystä pois nostettaessa. 

Kehto on niin kaunis, että sydämeen sattuu luopua siitä, mutta Leanderimme on nyt myynnissä. (Ellen keksi sille jotain uutta nerokasta käyttötarkoitusta...)

// turhuuksia //

Ehkä muistatte keväiset pähkäilyni koskien vaipanvaihtoalustaa tai hoitolaukkua. Kas silloin raskaana ne tuntuivat isoilta ja tärkeiltä asioilta. Aivan kuten se taulukko, johon listasin hankittuja vaatteita kokojen mukaan, jotta tietäisin mitä vielä puuttuu. Tai öiset laskelmat siitä, kuinka monet imetysliivit ihminen tarvitsee.

No, tämä ihminen tarvitsi tasan yhdet, eikä niitäkään kovin kauaa. Onneksi en siis sortunut ostamaan liivien lisäksi kasaa imetystoppeja ja -huppareita. Taulukosta huolimatta (jostain käsittämättömästä syystä) Aavan vaatehyllyllä on lukuisia kirpparilta haalittuja collegehaalareita koossa, joka sopi tytyn päälle kaksi ensimmäistä viikkoa. Niin, silloin kun ulkona oli +25 astetta lämmintä ja vauva viihtyi pelkässä bodyssa. Onneksi en hormonihuuruissani ostanut sitä kahden sadan euron hoitolaukkua, enkä sitten sitä Kånkeniakaan. (Vaikka jälkimmäinen oli oikeasti hyvä idea.) Ihmettelen edelleen, mitä äidit kantavat mukanaan niissä jättilaukuissa. Kuvassa Aavan vaatimaton vaippakassi kaikkine tykötarpeineen: vaipat, kertakäyttöinen vaipanvaihtoalusta, rasva ja pyllypyyhkeet mahtuvat Natusanin korruptiopussukkaan (sairaalan goodiebagi), käsidesi ja käsipyyhkeitä sekä vaihtobody. Jälkimmäisen ymmärsin pakata mukaan vasta koettuani puklusuihkun julkisella paikalla. Olen kuullut, että jotkut kantavat mukanaan vaihtopaitaa myös itselleen. Ehkä taivun siihen sitten, kun olen saanut maitosuihkun myös itseni päälle. Tuohon lisäksi vielä Minigrip-pussi, jossa pullo sekä maito, ja olen good to go. Ja kassi? The Outnetin vanha kangaskassi.

Tätä kirjoittaessani ajattelen lämmöllä pariskuntaa, jonka näin taannoin paikallisessa lastentarvikeliikkeessä shoppailemassa. Hyttysverkkoa ostamaan tullut tuore isä joutui täysin viekkaan myyjäsedän vietäväksi ja hyttyssuojan mukana kassalle kannettin myös oravat (!!!) loitolla pitävä metalliverkko. Teki mieli mennä nykäisemään hämmentyneen näköistä uutta äitiä hihasta ja kuiskata, ettet hei oikeasti ehkä tarvitse oravaverkkoa. Osta sitten kun vauva on syntynyt ja näet osoittavatko pihan kurret suunnatonta aggressiivisuutta tai muuta epätervettä kiinnostusta pienokaistanne kohtaan. Mutta en tietenkään mennyt. En olisi itsekään raskaana halunnut kuulla "kaiken nähneiden konkariäitien" pätemistä. Tyydyin vain hymyilemään sitä ärsyttävää kaikkitietävää äitihymyä. (Sori siitäkin.)

Ai miten se meidän hoitopöytäjuttu sitten lopulta ratkesi? Muovisen susiruman vaipanvaihtoalustan päälle levitettiin kirpparilta ostettu raidallinen pellavapyyhe. Helppo heittää pyykkiin- Siihen kun pissataan suunnilleen joka toinen päivä.

// kuplassa //

Umpio, johon sukelsin juhannusaattona, alkaa pikku hiljaa rakoilla. Kinkusta kirjoittaminen on tuntunut yllättävän vaikealta, kuvien julkaiseminen lähes mahdottomalta. (Mikä ero muka on blogilla ja Instagramilla?) Syytän hormoneja, jotka sulkevat koko muun maailman vauvantuoksun ulkopuolelle. Vastasyntynyt näyttää niin herkältä otukselta, että sitä haluaa suojella tuntemattomien katseilta ja kommenteilta, olivatpa ne miten kauniita tahansa. Vaikka Kinkku sai tutustua Porvoon katuihin jo muutaman päivän vanhana, ja on koko kesän reissannut pitkin Suomea, erityisesti bloggaaminen on tuntunut kaukaiselta. Pari päivää sitten ystävä otti blogini puheeksi ja jäin miettimään, mitä todella haluan jatkossa tehdä. Punnittuani asiaa huolella tajusin, että haluan jatkaa.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Jotenkin erilaisena ja muuttuneena, mutta kuitenkin ihan samana tyyppinä. Kolmen kuukauden aikana koko maailma on heittänyt kuperkeikkaa. Ja se on kuulkaa ihanaa! Kinkku syntyi juhannusyönä terveenä ja pontevana. Temperamenttinsa tyttö on selkeästi perinyt äidiltään, olihan neiti jo synnytysosaston kovaäänisin ja kovin komentaja. Kesän aikana on käyty läpi mahavaivat, imetyshaasteet ja maitoallergiaepäilyt, mutta myös hurmaavat ensimmäiset hymyt ja varovaiset juttelut. Nimen neiti sai viikko sitten. Aavan seikkailut alkavat siis tästä.

En aio kauhistuttaa pitkästyttää teitä yksityiskohtaisella synnytyskertomuksella tai listaamalla lukuisat imetysongelmat, joita kohtasimme. Jos jotakin kuitenkin kovasti kiinnostaa saada vertaistukea aiheista nelikiloisen pusertaminen maailmaan avosuutarjonnassa tai rintaraivoajasta tyytyväiseksi pullolapseksi, niin voin kertoa enemmän. Mutta vain jos tahdotte.